Lähiluonnon ja asumisen yhteys on herättänyt kuntavaalien alla paljon keskustelua. Lähiluonnon kaipuun on kerrottu näkyvän myös asuntomarkkinoilla, kun omakotitalokauppoja on korona-aikana tehty aiempaa enemmän (HS 29.5.). Tätä asuntomarkkinoilla tapahtunutta muutosta on selitetty sillä, että tiiviin kaupunkiasumisen sijaan yhä useampi haluaa vahvistaa yhteyttään luontoon ja unelmoi omasta pihasta.

Luontoyhteyden kaipuu ajaa monet etsimään tämän toiveen täyttäviä asuntoja myös kauempaa, varsinaisen kaupunkirakenteen ja sen tarjoamien palveluiden ja julkisten liikenneyhteyksien ulkopuolelta.

Vaikka luontoyhteyden tarve onkin koronatilanteen vuoksi korostunut, kyseessä ei välttämättä ole ohimenevä ilmiö. Sen sijaan moni meistä haluaa aidosti pyrkiä sellaiseen elämäntapaan, jossa luonnon läsnäolo on myös arjessa koettua. Helsingissä on viime aikoina korostunut tiivistä ja urbaania kaupunkirakentamista edustava linja, mikä ei aina pysty vastaamaan tähän luonnon kokemisen tarpeeseen. Vaikka luontoalueita pyritäänkin säilyttämään, niiden ajatellaan sijaitsevan usein varsinaisesta asumisesta erillään, erillisillä puisto- ja virkistysalueilla.

Asumisen yhteys luontoon ei kuitenkaan saa olla vain omakotiasujien oikeus. Haluammekin edistää monimuotoisempaa ja laadullisesti korkeatasoisempaa kaupunkisuunnittelua, jossa määrällisten asuntorakentamistavoitteiden ohessa korostettaisiin voimakkaammin laatua sekä usein Helsingissä onnistuneesti toteutettua tapaa rakentaa asuntoja myös luontoon sulautuen. Kaupunginosien tiviistäminen ei saa tarkoittaa sitä, että ikkunan takana näkyvä metsikkö korvataan naapuritalon seinällä.

Helsingin olemukseen kuuluu sekä urbaani keskusta että luontoon kietoutuneet lähiöt. Sekä vehreys että kaupunkimainen rakenne ovat yhdistettävissä esimerkiksi puutarhamaiseksi kaupungiksi. Kaupungin kasvu ei saa johtaa asumisen laadun vähenemiseen eikä lähiöasumisen tiiviin luontoyhteyden kadottamiseen.

Terhi Ainiala, Mari Holopainen & Lari Lohikoski